USA:n ja Pohjois-Korean konflikti

Vaikka jo historiallisestakin perspektiivistä tarkasteltuna USA:n sekä Pohjois-Korean välinen sapelien kalistelu ei ole mitään uutta maailmanpolitiikan auringon alla, todistettiin tästä huolimatta elokuussa 2017 erittäin harvinaista ja äärirajoille vietyä poliittista kriisiviestintää sekä konfliktiretoriikkaa. Tilanteen erikoisuutta alleviivasi nimenomaan USA:n presidentti Donald Trumpin sanavalinnat eivätkä niinkään Pohjois-Korean itsevaltaisen johtaja Kim-Jong unin.

Jo Korean sodasta (1950-1953) lähtien ovat näiden kahden valtioiden johtajat olleet hyvin pragmaattisista lähtökohdista johtuen tukkanuottasilla, mutta aina vuoteen 2017 asti USA:n istuva presidentti on malttanut kielensä tiukoissa paikoissa täten minimoiden riskejä mahdollisen konfliktin eskaloitumisen kannalta. Pohjois-Korean itsevaltaiseen ja täysin totalitääriseen valtiomuotoon kuuluu oleellisesti vahvan henkilöpalvontaan perustuvan johtajakultin vuoksi ns. ampua kovilla ja uhkailla USA:ta sekä sen liittolaisia sotaisilla provokaatioilla.

Vastapainona USA taas on presidenttinsä johdolla kyennyt ylläpitämään tilannetta ennen mahdollisia konflikteja, niiden aikana ja jälkeen, jossa omista lähtökohdista ei tingitä, mutta ei myöskään turhaan provosoida jo ärhäkkää vastapuolta. Näin siis siihen asti kunnes valkoisen talon isäntänä eli USA:n vaikutusvaltaisimman poliittisen viran haltijana ja täten maailman suurimman armeijan ylipäällikkönä toimi Donald Trump.

Hän tapansa mukaan ei lievittänyt edeltäjiensä doktriinin kaltaisesti tilannetta pitäytyen vankkumattomassa, mutta ei provosoivassa poliittisessa retoriikassaan. Päinvastoin presidentti Trump oli kaikkea muuta kuin maltillisen sovitteleva. Hän uhkasi Pohjois-Korean hallintoa suoraan äärimmäisillä sotilaallisilla vastatoimilla sekä kansainvälisen oikeuden ja diplomatian perinteet täysin ohittaen hyökkäili tiedotustilaisuutensa puheissaan kuin itse olisi ollut pienen ja takapajuisen totalitäärisen diktatuurin johtaja. Monia poliittisen historian tutkijoita, valtiotieteilijöitä tai poliittisen viestinnän asiantuntijoita tämä ei varsinaisesti yllättänyt ottaen huomioon presidentti Trumpin taustat. Hän pitää itseään korostetusti enemmän kovana liikemiehenä kuin poliitikkona ja on tottunut ampumaan kovilla, mutta mielestään tarkoituksenmukaisilla panoksilla. Ikään kuin hän olisi tekemässä yhtä bisnesdiiliään muiden joukossa tai pelaisi internetkasinolla uutena pelaajana. Aloittelevan pelaajan huuma silmissään presidentti Trump tavoittelikin varmasti pikaisia diplomaattisia voittoja kuin Las Vegasin rahapelit konsanaan, mutta päätyikin saamaan kovaa kansainvälistä arvostelua toiminnastaan sekä sananvalinnoistaan yli USA:n puoluerajojen sekä muilta maailmanjohtajilta. Vaikka tilanne laantui kansainvälisestä konfliktista jälleen kerran vain osapuolten väliseksi lähes tavanomaiseksi uhitteluksi, kävivät USA ja Pohjois-Korea jälleen kerran lähellä todellista konfliktia, niin kuin usein aikaisemminkin maiden välisessä historiassa.

Konfliktien ennaltaehkäisystä YK:ssa

Globaaleista konflikteja hoitavista sekä niitä ennaltaehkäisevistä kansainvälisistä tekijöistä tunnetaan tietenkin Yhdistyneiden kansakuntien eli YK:n lisäksi myös Euroopan unioni, vaikka molemmat ovatkin hyvin eri tulokulmista tulevista panostuksistaan huolimatta kiistatta olleet globaaleja konfliktien vastaisia toimijoita, suoraan ja epäsuoraan.

Siinä missä YK on jo sen perustamisestaan lähtien nähty avaintekijänä kansainvälisten aseellisten konfliktien estäjänä, on myös EU jo pelkästään olemassaolollaan ja rauhanunionin periaatteillaan toiminut Euroopan maanosaa vakauttavana tekijänä. Poliittisista realiteeteista johtuen YK ja etenkin EU ovat usein näyttäytyneet organisaatioilta, joilla on konfliktien puhjettua varsin sidotut kädet.

Kuitenkin tarkastellessamme enemmän YK:ta sen monien muidenkin virallisten tehtävien ohella, voimme todeta, että juurikin konfliktin ehkäisy kuuluu sen olemassaolon ytimeen. Aseellisten konfliktien ehkäisy perustuu täysin YK:n peruskirjassa esitettyihin periaatteisiin. YK:ssa konfliktienratkaisua lähestytään riitojen rauhanomaisen selvittelyn sekä neuvotteluiden, välityksen tai jopa kansainvälisen oikeuden menettelyjen keinoin. Prosessit ovat usein ymmärrettävistä syistä hitaita eikä globaaleissa konflikteissa ole niiden ratkaisemisen suhteen oikoteitä tai pikavippejä. YK:n eri elementeistä koostuvien osastojen keskuudessa juuri turvallisuusneuvostolla on keskeinen rooli sekä päävastuu kansainvälisen turvallisuuden ja rauhallisuuden säilyttämisessä sekä tietenkin aseellisten konfliktien ehkäisyssä.

Neuvoston pääasiallisena doktriinina toimii YK:n peruskirja, mistä voi kohta kohdalta todeta korostettavan kansainvälistä vastuuta ja välttämättömyyttä jokaisen riitatilanteen ratkaisemiseksi sekä puuttumisen tilanteisiin, jotka voivat äityä huonompaan kehityssuuntaan ja täten vaarantaa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden.

Konfliktinehkäisyssä neuvostolla on käytännössä kaksi työkalua lähestyä potentiaalisia riitaelementtejä. Neuvostolla on kansainvälisen oikeuden valtuuttamat valtuudet tutkia mitä tahansa tilannetta tai kiistaa, joka mahdollisesti voi johtaa konfliktiin tai sen esiasteeseen. Tämän lisäksi turvallisuusneuvosto voi myös olla konsultoivassa roolissa ja kehottaa maita neuvottelemaan keskenänsä tai vaihtoehtoisesti suositella eri ehtoja sopimuksen synnyttämiseksi. Tänäkin päivänä YK:n ja sen turvallisuusneuvoston rooli kansainvälisessä rauhanrakentamisessa on merkittävä, joskaan ei poliittisista realiteeteista johtuen läheskään täydellinen. YK:n tavoitteista ensisijainen on uusien kytevien konfliktien ennaltaehkäisy ja rauhanomaisten keinojen ehdottaminen selkkauksiin, jotka ovat jo mahdollisesti käynnissä.

Maailman konfliktit yleisesti

Konflikti-sanan juuret tulevat myöhäiskeskiajalta, noin 1430-luvulta, jolloin latinankielinen termi conflictus antoi nykyään tuntemallemme sanalle nimensä. Konflikti merkitsee kaikessa yksinkertaisuudessaan kahden tai useamman osapuolen välistä ristiriitaa tai selkkausta. Useimmiten termistä kuulee puhuttavan uutisia seuratessa, kun fokus on maailmanpolitiikassa ja siihen liittyvissä voimasuhteissa. Termiä käytetään yleisesti myös kotimaisesta politiikan kenttää kuvatessa eri osapuolten ajautuessa erimielisyyksiin, mutta silloin termi ristiriita on perinteisesti poliittista retoriikkaa käytettäessä yleisempi. Ei myöskään ole tavatonta törmätä termiin ihmissuhdeasioita käsittelevissä artikkeleissa, kirjoissa, blogeissa tai ajankohtaisohjelmissa jne.

Vakiintuneimmin konfliktisanaa kuitenkin käytetään edelleen sen alkuperäistarkoitusta kuvaavissa tilanteissa; kuten sotilaallisissa yhteenotoissa esimerkkinä Venäjän osallisuus Itä-Ukrainan separatistien tukemisessa on kauttaaltaan osana Venäjän ja Ukrainan välistä konfliktin kontekstia – konfliktia, joka on tänä päivänä varsin yleisesti mielletty Ukrainan ja Venäjän sodaksi. Aina eivät maiden väliset jännitteet kuitenkaan eskaloidu sodaksi asti, vaikka kyseessä olisikin avoin konfliktitilanne.

Tänä päivänä on varsin luonnollista, että valtamediaa sekä noin yleisestikin uutisia seuratessa välittyy kuva, minkä mukaan maailma olisi tällä hetkellä pelkkiä maiden välisiä konflikteja täynnä.

Uutisvirrasta satelee uutta materiaalia terrori-iskuista, aseellisista yhteenotoista, valtioiden välisistä ja sisäisistä sotilaallisista konflikteista yms. Totuus on kuitenkin se, että konkreettisesti vakavien konfliktien määrä maailmassa on kaiken kaikkiaan vähentynyt. Tämä ei merkitse tietenkään sitä, etteikö olemassa olevat konfliktit olisi vakavia, mutta niiden määrästä ei välttämättä saa täysin realistista kuvaa uutisten määrän perusteella.

  1. vuonna 2009 Uppsalan yliopiston rauhan- ja konfliktitutkimuslaitoksen mukaan maailmassa on käyty yhteensä 244 aseellista konfliktia 151 eri paikassa aina toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Tutkimuslaitoksen esittämien tilastojen mukaan sotaisat konfliktit, jotka vaativat vähintään 1000 ihmisen hengen, ovat laskusuhdanteessa 78% verran vuodesta 1988 lähtien. Vaikka vuoden 2011 jälkeen olemmekin voineet todistaa uusien konfliktien kehkeytymistä etenkin Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa niin kutsutun Arabikevään vuoksi, sekä Syyrian sisällissodan ja etenkin Irakissa Isisin nousun myötä, eivät alueen levottomuudet itsessään muuta tätä trendiä vielä huomattavasti, vaikka se onkin poikinut maailmanhistorian pahimman pakolaiskriisin sitten toisen maailmansodan.

Suurin osa konflikteista, joissa otetaan yhteen aseellisesti, ovat tiettyjen valtioiden sisäisiä, jossa eri osapuolia edustavat hallituksen joukot vastaan kapinalliset, kuten esim. Syyriassa, vaikka onkin toki varteenotettavaa mainita, että Syyriassa on useampia fraktioita ”kapinallisten” riveissä ja hallituksen joukoillakin on Venäjän federaatio tukenaan. Suvereenien modernien valtioiden väliset sodat ovat itsessään tänä päivänä hyvin harvinaisia. Tämänkin vuoksi Ukrainan sotaa voidaan mieltää hyvin erikoiseksi konfliktiksi tilastojen valossa nimenomaan Euroopasta katsottuna.

Linkki Ukrainan-konfliktia käsittelevään BBC-artikkeliin http://www.bbc.com/news/world-europe-38821078

Linkki Syyrian sisällisodan ”Fast Facts”-sivulle CNN:n artikkeli http://edition.cnn.com/2013/08/27/world/meast/syria-civil-war-fast-facts/index.html

Konflikteja ehkäiseviä toimijoita

Kun puhutaan konfliktien ehkäisystä maailmapoliittisessa kontekstissa (eikä esimerkiksi työpaikkojen konfliktien selvittämisen), on viime vuosikymmenten aikana tehty suuria harppauksia eteenpäin kohti rauhanvälitystä, vaikka se ei aina ylittäisikään uutisvirtaa samoin kuten konfliktien itsensä syttyminen jälkiseurauksineen.

Kansainvälisiä rauhanvälityksen toimijoita maailmalla ovat niin YK, EU kuten myös erilaiset ylikansalliset itsenäiset toimijat. Muun muassa rauhannobelisti presidentti Martti Ahtisaaren perustama CMI (Crisis Management Initiative) on suomalainen konfliktinratkaisujärjestö, jonka pääteesinä on epävirallisen neuvottelun ja vuoropuhelun kautta ratkaista sekä ehkäistä maiden välisiä ja sisäisiä väkivaltaisia konflikteja. Tänä päivänä CMI on kiistatta yksi maailman johtavista toimijoista rauhanvälityksen ja konfliktinratkaisun kentällä.

Kansainvälisistä suurista toimijoista Euroopan unionia ajatellessa kuulee yleisesti sen olevan hidas ja lopulta toimiessaankin tehoton. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Vaikka pitääkin paikkansa, että EU:lla on varsin yleisesti korkea kynnys sotilaallisiin interventioihin sekä yhtenäisten koalitioiden muodostaminen on ollut hankalaa, johtuen kunkin jäsenmaan eri ulko-ja turvallisuuspoliittisesta tilanteesta ei se kuitenkaan ole merkityksetöntä. EU:lla on edelleen käytössään nopeantoiminnan joukkonsa, sekä Ukrainan sota, Euroopan pakolaiskriisi, verrattain lisääntynyt radikaali-islamistien harjoittama terrorismi Euroopassa, sekä Yhdysvaltain uuden presidentin Donald Trumpin arvaamaton ulkopoliittinen linja on käynnistänyt Euroopan unionin oman-ja yhteisen puolustuksen keskustelun aivan uudella tasolla. Vaikka EU:n asema ns. arvojohtajana on ollut vankka jo kauan ja täten suunnannäyttäjä konfliktienratkaisussa – unionin itsessään ollessa onnistunut rauhanprojekti – ei sen konkreettiset konfliktiratkaisukeinot ole kuitenkaan olleet pakotteita ja retoriikkaa kummempaa. Tästä huolimatta uusien tuulien puhaltaessa myös EU, voi hyvinkin lyhyessä vauhdissa ottaa suurempaa kansainvälistä roolia rauhanvälityksessä ja konfliktienratkaisussa ja ohittaa tässä funktiossaan jopa YK:n. Potentiaalia tähän EU:sta löytyy, kysymys tahdosta onkin kuten aina, toinen.

Samaten Yhdistyneitä kansakuntia eli YK:ta on näihin päiviin asti kritisoitu sen saamattomuudesta sekä turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten pelaamasta poliittisesta pelistä heidän käyttäessään veto-oikeuttaan. Puutteistaan huolimatta YK ei ole kuitenkaan hampaaton ja usein sen intressit kohtaavat EU:n kanssa. Esimerkiksi EU:lle oli hyvin tärkeää, että Libyan iskuihin 2011, jotka toteutettiin NATON johdolla, annettiin YK:n valtuutus.

http://cmi.fi/fi

https://www.euractiv.com/section/politics/news/eu-leaders-hail-historic-step-in-defence-cooperation/

http://edition.cnn.com/2017/03/31/opinions/future-of-the-eu-nic-robertson/index.html